Muutamassa seuraamassani blogissa on ihan äskettäin pohdiskeltu tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön jamaa. Moodle on menneen talven heiniä ja kentällä eletään vielä vuodessa 2004. Mitenkäs tässä näin kävi? Opetushallitus syyti 2000-luvun alussa aina vuoteen 2007 rahaa tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön kehittämiseen melkoiset summat. Laadittiin strategioita. Olihan sillä pakko saada jotain aikaankin. Tuntuma kuitenkin on, että perinteisellä tyylillä kentällä mennään eteenpäin. Kehitystyötä tekee pieni, mutta sitäkin innostuneempi joukko. Muistelen Hanne Kolin (Hämeen ammattikorkeakoulu) jossain tilaisuudessa esitelleen ihmisten siirtymistä uusiin työskentelytapoihin: Ensin lähtee pieni edelläkävijäjoukko, sen jälkeen vähän jälkijunassa edelläkävijäjoukon innostama porukka ja viimeisenä kriittinen massa, hännän huippuja ei saada mukaan ollenkaan. 2000-luvun tvt-projekti vaikuttaisi siis epäonnistuneen kriittisen massan eli sen suuren käyttäjäjoukon mukaan saamisessa.
Jotenkin paradoksaaliselta tuntuu, että kuitenkin moni näistäkin opettajista, jotka eivät tieto- ja viestintätekniikkaa juuri sähköpostia kummemmin opetuksessa hyödynnä, käyttävät sitä kuitenkin vapaa-ajalaan viihdekäytössä. Facebook kaikessa pelottavuudessaan tuntuu olevan se suosituin hengailumesta. Miksi näiden välineiden käyttö opetuksessa on sitten niin hankalaa?
Pitkin kevättä ja syksyä on sieltä täältä tullut kommentteja opettajankoulutuksesta ja sen sisällöistä. Joku oli vallan tutkinut opettajankoulutusta (en muista oliko gradu vai väikkäri ja olisiko ollunna Oulusta..?), että opettajankoulutuksessa hyödynnetään vielä hyvin tiiviisti perinteisiä keinoja ja menetelmiä.
Harto Pönkä tuskailee blogikirjoituksessaan että vajaassa kymmenessä vuodessa mikään ei ole muuttunut. Itse olin mukana 2000-luvun alkupuoliskolla vetämässä tvt:n opetuskäytön kehittämisprojekteja perusopetuksen puolelle. Tuskailin itse hitaiden muutosten kanssa tuolloin. Maailma on ympärillämme muuttunut jonkin verran vuodesta 2003, mutta ihminen reagoi muutoksiin hitaasti. Sama näkyy ympärillämme organisaatioissa: muutokset ottavat aikansa vakiintuakseen. Ja aika pitkän ajan. Kymmenen vuotta on toimintakulttuurin muutoksessa lyhyt aika. Viisi vuotta menee makusteluun, seuraavat viisi vuotta uuden opetteluun. Ja sitten uudistetaankin jo uudestaan, pahimmassa tapauksessa välissä on ollut jo parit muut uudistukset.
Koulumaailma laahaa väistämättä nykyhetken perässä. Opetussuunnitelmat pyrkivät ennakoimaan tulevaisuutta ja toisaalta ohjaamaan meitä tuottamaan nykyhetkessä tarvittavia tietoja ja taitoja. Koulun ajassa elämisestä on mielestäni keskusteltu iät ajat. Suosittelen katsomaan Pink Floydin Another Brick on the Wall -musiikkivideon (terveisiä Jyväskylän yliopistoon Tapio Aittolalle ja Pekka Penttiselle, jotka aikoinaan tämän meille "kasviksille" esittelivät).
Siis mikähän oli minun pointtini asiassa...? Se, että olisiko meidän vain syytä hyväksyä se, että koulu elää koulun elämää ja maailma kulkee radallaan vai pitäisikö asialle taas kerran yrittää juuri minun (ja sinun juuri tänään alkaa tehdä jotain? Uskaltaa päästää irti mukavuusalueelta, heittäytyä ja kokeilla. Ei se niin vaarallista ole jos mokaa. Virheistä on hyvä oppia. Toisaalta, opettajana mietin aina sitä, että jokainen oppitunti on juuri näille opiskelijoille ainutkertainen, eikä sitä ole kyllä vara mokata. Mutta onko se mokaamista, jos me lähdemme opiskelijoiden kanssa yhteiselle oppimisretkelle? Eihän sitä voi tietää, minne siellä päätyy!
Erilaisia ihmisiä tarvitaan, erilaisia toimintatapoja ja erilaista tietämystä. Ihmisporukoiden - tiimien - yhteisestä tietämyksestä syntyy paljon enemmän, kun yksittäisten ihmisten tietämysten ja osaamisen summa.
Suosittelen myös kurkkaamaan, mitä Anne Rongas aiheesta kirjoitti ja Savon ammattiopiston opet ottivat kantaa. Olen aikalailla samaa mieltä asioissa.
Mutta. Tilanne on nyt todettu. Mitenkäs tämä sitten ratkotaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti